Vuoden alku on ollut harvinaisen rankka. Flunssa iski päälle, työkuorma on kasvanut, eikä ahdistuksen määrää ole helpottanut se, että samaan aikaan on pitänyt viimeistellä kylpyhuoneremontin suunnitelmat. Tammikuu jää myös muistoihin eräänlaisena uuden ajan alkuna. Valtuustoavustajat nimittäin aloittivat tänään päiväkodin.
Olen kuullut sanottavan, että kyllä sen tietää, kun on oikea aika laittaa lapset päiväkotiin. Meillä lapset saivat olla pitkään kotona ja olen tästä kiitollinen. Aloin kuitenkin jo epäilemään, että tuleeko minulle lainkaan sellaista oloa, että haluaisin jo laittaa lapset hoitoon.
Säännöllisen epäsäännöllinen arki
Meidän arki on ollut varsin aktiivista, vaikka olemmekin olleet ”kotona”. Muuten tämä meno olisi voinut jatkuakin, mutta en enää ehtinyt hoitamaan töitäni ja toisaalta lapset tuntuivat jo kaipaavan ikäisiään kavereita.
Tähän mennessä valtuustoavustaja Ykkönen on käynyt kahdesti viikossa seurakunnan päiväkerhossa. Syksyllä osallistuimme myös kansalaisopiston sisarusmuskariin ja seurakunnan kirkkomuskariin, kävimme avoimessa varhaiskasvatuksessa Kuovin perhepuistossa, satunnaisesti Valkealan MLL:n kerhoissa ja muissa vanhempi-lapsi -ryhmissä. Oli meillä myös välillä niitä päiviä, kun lapset katsoivat pari leffaa putkeen, että sain jonkun rästihomman tehtyä.
Viime syksyn pelastus oli Kouvolassa toimintansa aloittanut Suomen Lapsiparkki, missä lapset olivat keskimäärin kerran viikossa hoidossa. Lapsiparkki sijaitsee näppärästi kaupungintalon läheisyydessä, joten kokousmatkalla vein lapset hoitoon ja paluumatkalla nappasin heidät kyytiin. Tämä toimi todella hyvin ja lapset oikein odottivat, milloin pääsevät taas parkkiin. Vain se harmitti, että muita lapsia sattui samaan aikaan hoitoon hyvin harvoin. Olisin toivonut, että lapsemme olisivat päässeet leikkimään muiden lasten kanssa, mutta saivatpa ainakin ihanien hoitajien koko huomion.
Hoitopaikat kiven alla
Kun päätös päiväkodin aloittamisesta oli tehty, haimme syksyllä hoitopaikkaa. Olin yhteydessä sekä kunnallisiin että yksityisiin päiväkoteihin, joita on kotimme lähellä kaikkiaan seitsemän. Kuinka ollakaan, kaikki olivat tupaten täynnä. Kuulemma vuodenvaihteessa ei yleensä ole tällaista ruuhkaa, mutta tämä tieto ei meidän tilannetta paljon auttanut.
Huoli hoitopaikoista ja vuodenvaihteen lähestyminen tuntuivat painostavilta. Oli helpotus, kun kaupungilta otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että lapsillemme järjestyi paikat Haanojan päiväkodista Tornionmäen koululta. Muu Haanojan päiväkoti toimii Eskolanmäessä, mutta kaksi ryhmää ovat tässä meidän lähikoululla. Uusia lapsia oli tulossa sen verran paljon, että Tornionmäen koulun yksikköön oli palkattu lisää henkilökuntaa.
Vaikka hoitopaikkojen saaminen oli helpotus, on myönnettävä, että en oikein innostunut itse päiväkodista. Tornionmäen koulu on lakkautettu vuonna 2014 ja sen sisäilmaongelmista on ollut valtuustossakin välillä puhetta. Keskusteluissa tyhjillään oleva koulu on noussut esiin, kun eri toimijoille on mietitty vaihtoehtoisia tiloja. Hiihtoloman tienoilla Sarkolan koulu siirtyy Tornionmäen koululle väistötiloihin ja sekin osaltaan vaikuttaa päiväkodin toimintaan.
Asenteeni Tornionmäen koulun päiväkotiyksikköä kohtaan pehmenivät, kun sain ohimennen kuulla, että kaverini lapset ovat samassa hoitopaikassa. Hänen kokemukset paikasta olivat vain positiivisia ja lapset ovat viihtyneet hoidossa mainiosti. Myös tilojen suhteen huomasin olleeni turhan ennakkoluuloinen ja pidin päiväkotia jonkinlaisena tilapäisenä sijoituspaikkana. Ehkä päiväkodin pihaa ympäröivällä oranssilla muoviaidalla, jollaisia näkee ennemmin rakennustyömaalla, oli osansa tässä mielikuvassa. Onneksi kävimme ennen joulua tutustumassa päiväkotiin lasten kanssa ja sain omin silmin huomata, että vanhan koulun tiloista oli saatu muokattua todella lämminhenkinen ja lapsenomainen ympäristö.
Pitää vielä mainita, että tämän hoitopaikan varmaan paras puoli on se, että se sijaitsee aivan meidän naapurissa. Ovelta ovelle on 200 metriä, jonka valtuustoavustajat kävelevät kymmenessä minuutissa. Aamut tulevat olemaan aika inhimillisiä, sillä vien lapset pääsääntöisesti kahdeksaksi päiväkotiin ja palaan kotiin tekemään töitä.
Paine viedä lapset varhaiskasvatukseen
Olen joutunut perustelemaan itselleni monta kertaa, miksi en ole aiemmin vienyt lapsia päiväkotiin. Varhaiskasvatuksen hyödyistä on tutkittua tietoa ja tuntuu siltä, että yhteiskuntakin painostaa minua siirtymään niin sanotusti oikeisiin töihin. Minunkin pitäisi olla taloudellisesti tuottava, kohentaa työllisyystilastoja ja urankin kannalta olisi kannattanut mennä töihin jo aikoja sitten.
Lapsemme ovat nyt hoitoon mennessään 2- ja 4-vuotiaita. Vanhemman olisimme voineet laittaa päiväkotiin jo vaikka vuosi sitten. Emme kuitenkaan kokeneet sitä tarpeelliseksi, kun samaan aikaan olisin kuitenkin ollut nuoremman kanssa kotona. Meidän tilanteessa olisi ollut outoa laittaa yksi lapsi päiväkotiin ja pitää toinen kotona. Jos lapsilla olisi suurempi ikäero, olisi tilanne luultavasti ollut toinen. En myöskään halunnut laittaa nuorempaa päiväkotiin kovin varhain. Nyt ajankohta tuntui hyvältä, kun hän osaa jo ilmaista itseään, käydä vessassa ja syödä itse.
Ensimmäisen aamun vaikeus
Olen lukenut ja kuullut monia kokemuksia siitä, miten ensimmäinen päiväkotipäivä on mennyt. Yleensä kertomuksiin kuuluu sekä lasten että aikuisten kyyneliä, huonoa omaatuntoa ja huolta – niin meilläkin. Olimme keskustelleet jo pitkään lasten kanssa siitä, että päiväkoti alkaa pian ja mitä kaikkea siellä tehdään.
Aamulla lapset lähtivät ihan reippaasti ovesta ulos reput selässään. Isompi kertoi jo matkalla, että haluaisi kyllä olla pienemmän kanssa samassa ryhmässä, ei erikseen. Harmi, etteivät he ole päivän aikana kuin hetkittäin yhdessä. Tiedän, että he olisivat saaneet toisistaan turvaa.
Päiväkodissa etsittiin omat nimikoidut paikat tavaroille ja isompi kyseli, että mitä jos hän ei pärjääkään. Vakuuttelin, että hän pärjää varmasti ja sanoin luottavani häneen. Aamupalalle lähdettäessä hän lähti eri huoneeseen syömään ja saatoin pienemmän toiseen ruokahuoneeseen.
Aamupuuro nenän alla tilanne valkeni pikkuiselle ja hän ei olisi millään halunnut päästää minua lähtemään. Siinä hetki halailtiin ja pussailtiin ja koitin kertoa, mitä kaikkea kivaa hän pääsee päivän aikana tekemään. Viimeisenä keinona lahjoin jo sillä, että päivän jälkeen kotona syödään suklaata ja katsotaan Pipsa Possua. Sovittiin, että näin tehdään, mutta eron hetkellä hänelle tuli silti itku.
Päiväkodin henkilökunta sanoi, että lähde vain. Tiesin, että minun on lähdettävä pois, sillä itku ei olisi loppunut sillä, että olisin halannut vielä minuutin, kaksi tai kymmenen. Oli sydäntä raastavaa sanoa pienelle heippa, kääntää selkä ja lähteä pois. Samalla kuulin, kuinka itku yltyi ja yltyi. Niin kuin kuka tahansa vanhempi, olisin halunnut palata, napata hänet syliin ja viedä mukanani kotiin.
Kävelin rauhassa alakerran eteiseen, mutta en voinut lähteä ulos, kun kuulin itkun jatkuvan. Jäin hetkeksi odottamaan ulko-ovelle ja kuuntelin. Itkua jatkui ainakin kymmenen minuuttia ja minä vaan seisoin ulko-ovella. Aikomuksenani ei ollut palata, mutta ajattelin, että oma oloni huojentuu, jos kuulen itkun loppuvan.
Varmaan ihan hyvä, että hoitaja vei itkuisen lapsen johonkin toiseen huoneeseen, enkä enää kuullut häntä yhtä hyvin. Samaan aikaan joku toinenkin alkoi itkemään, enkä enää erottanut oman lapseni ääntä. Tässä vaiheessa tuntui jo mahdolliselta lähteä ja astuin ovesta ulos.
Kävelin parin sadan metrin matkan kotiin ja kotona minuakin alkoi itkettää. Tiesin kyllä, mitä odottaa tältä aamulta, mutta oli se silti vaikeaa. Varmasti muutaman ensimmäisen päivän jälkeen lapset viihtyvät päiväkodissa, mutta ei muutos ja uuden aloittaminen helppoa ole. Iltapäivällä koitan tsempata itseäni niin, etten ala itkemään, kun kohtaan lapset heidät hakiessani.
Nyt alan tekemään niitä ”oikeita töitä”.