Facebook muistutti minua, että tänään on eräänlainen merkkipäivä. Tänään tulee tasan kaksi vuotta siitä, kun muutin takaisin Kouvolaan. Pysähdyin hetkeksi muistelemaan, mitä viime vuosina on tapahtunut.
Sain kuusi vuotta sitten töitä Nuoresta Suomesta ja muutin töiden perässä Helsinkiin. Kehittämispäällikön tehtävä oli huippu, mutta iloa ei kestänyt kauaa. Reilun puolen vuoden kuluttua Nuori Suomi, SLU ja Kuntoliikuntaliitto yhdistyivät Valoksi (nykyisin Suomen Olympiakomitea), eikä määräaikaista työsuhdettani jatkettu. Onneksi töitä löytyi Etelä-Suomen Liikunta ja Urheilu ESLU ry:stä, mutta se työkuvioista tällä erää.
Vuonna 2014 elämä mullistui kertaheitolla, kun esikoisemme syntyi. Jossain vaiheessa puolisoni palasi töihin Kouvolaan ja meillä oli asunto sekä Kouvolassa että Helsingissä. Jotenkin kummasti suhasimme yli vuoden kahden asunnon ja kaupungin välillä. Oli todella ärsyttävää, kun kaikkia tavaroita piti olla kaksi ja toisaalta elämä kulki matkalaukussa. Kaksi sänkyä, kaksi pesukonetta, kaksi ruokapöytää ja aina juuri se etsimäni tavara tai vaate oli siellä toisessa kodissa kämpässä.
Olen jälkeen päin miettinyt, miksi minulla kesti niin kauan muuttaa takaisin Kouvolaan. Tiedossa kuitenkin oli, että puolison työt jatkuvat paikkakunnalla. Osittain tämä selittyy sillä, ettei meillä asu Kouvolassa sukulaisia ja suurin osa ystävistäkin asuu muualla. Toki täälläkin oli muutamia ystäviä, mutta en jotenkin ollut koskaan tuntenut Kouvolaa omakseni, saati sitten kotikaupungikseni. Rehellisesti sanottuna Kouvola oli vain välttämätön paha – asia, jonka kanssa piti vain tulla toimeen.
Kouvola uusin silmin
Paluumuuttajana elämäntilanteeni oli aivan erilainen, kuin lähtiessäni neljä vuotta aikaisemmin. Lapsen kanssa Kouvola avautui ihan uudella tavalla ja kai minäkin annoin kaupungille toisen mahdollisuuden. Vähitellen huomasin, että meillähän alkoi synkata!
Aloimme käymään esikoisen kanssa perhekerhoissa ja -kahviloissa, vauvajumpassa ja avoimessa varhaiskasvatuksessa. Löytyi kiintymysvanhemmuutta, kestovaippayhdistystä, imetystukiryhmää, seurakunnan perhekerho Käpylässä, Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhekahvilat Valkealassa ja Sarkolassa. Toista lasta odottaessani ohjasin esikoisen kanssa vauva- ja taaperojumppia ja kuin huomaamatta sain uusia kavereita eri yhteyksistä.
En ole koskaan ollut erityisen hyvä ystävystymään, enkä oikeastaan tiedä, olenko juuri koskaan ollut kaverisuhteissa se aloitteellinen osapuoli. Olen kyllä lojaali ystävä, mutta uusien kavereiden saaminen ei ole minulle helppoa. Lasten kautta kuitenkin löysin saman henkisiä ja samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Elämänpiiri laajentui kuin huomaamatta. En edelleenkään osaa pyytää ihmisiä kotiimme kahville, mutta mielelläni tapaan tuttuja esimerkiksi näissä kerhoissa.
Nyt kun vertaan ensimmäisiä Kouvolassa viettämiäni vuosia ja tätä päivää, on elämäni ihan erilaista. Toki välissä on kymmenen vuottakin. Alkuun pääseminen ei ollut helppoa, mutta nyt voin aidosti sanoa pitäväni Kouvolasta. Tähän elämänvaiheeseen Kouvola on juuri sopiva: asuminen on edullista, palvelut lähellä, lapsiperheisiin ja liikuntaan panostetaan. Myös kaupungin sijainti on huippu ja täältä pääsee nopeasti vaikka sinne pääkaupunkiseudulle, jos ikävä jossain vaiheessa yllättää.
Aika kauan siihen meni, mutta nykyään minäkin kutsun Kouvolaa kotikaupungikseni.
