Minulla on sellainen muistikuva, että monet omat nuoruusjuttuni olivat jotenkin noloja.
Harrastin joukkuevoimistelua ja cheertanssia, fanitin Spice Girlsiä ja Leonardo DiCapriota. En tiedä sanoiko kukaan suoraan, että ne mun jutut olivat jotenkin höpsöjä, mutta olin sisäistänyt tämän jotenkin tosi vahvasti. Kotoa tämä ei mielestäni tullut, sillä vanhemmat ovat aina olleet kannustavia. Vähättelin kuitenkin itsekin omia tekemisiäni ja kiinnostuksen kohteita.
Luin muutama vuosi sitten Linda Liukkaan kolumnin (Yle 23.1.2019), jossa hän muistutti näin:
Te ihanat teinitytöt. Teitä ei saa vähätellä. Eikä teidän tarvitse vähätellä itseänne. Kun minä olin kuusitoista, päätin, että en koskaan pyydä anteeksi sitä, että yritän niin paljon.
Minä en ymmärtänyt tätä vielä 16-vuotiaana, en varmaan vielä edes 26-vuotiaana. Olin omaksunut ajatuksen, ettei mielipiteilläni tai tekemisilläni juuri ollut merkitystä. Olen myös matkan varrella sortunut vähättelemään toisten tekemisiä, jotta minut nähtäisiin paremmassa valossa. Yritin olla jotain muuta, kuin ”ne muut tytöt”, koska tyttöjen jutut olivat muka noloja.
Täytän tänä keväänä 36 vuotta. Enää en jää hiljaiseksi, enkä suostu kenenkään asettamaan muottiin. Minun ei myöskään tarvitse olla mitään enempää, tai yrittää edetä toisten kustannuksella. Oppia ikä kaikki, mutta olisihan tämän voinut oppia jo vähän aiemminkin.
Tänään kansainvälisenä naistenpäivänä haluan nostaa esiin oikeuden olla juuri sellainen tyttö ja nainen, kuin haluaa. Jokaisen tulee saada valita itse kiinnostuksen kohteensa ja mitä elämältään haluaa.
Eihän myöskään enää sorruta vähättelemään asioita, joita tytöt tekevät. Ne ovat arvokkaita juuri sellaisenaan.
